Matti Ranta

Ei ollut vielä kovin montaa ikävuotta mittarissa, kun sain ensimmäistä kertaa tuulettaa Hippo-lusikka kädessä kotikylän urheilukentän palkintopallilla. Lajina taisi olla jokin juoksuntapainen suoritus, jossa lapset laitetaan puoliväkisin säntäämään nelisenkymmentä metriä itku kurkussa kohti äitien odottavia sylejä. En tietenkään muista noita ensimmäisiä kilpailuja, mutta ilmeisen kivaa niissä oli, kun sinne piti aina uudelleen päästä. Urheilu vei mukanaan niin, että jo muistaakseni ala-asteen alkuaikoina olimme vanhempien kanssa Sotkassa ostamassa ensimmäistä ihka oikeaa palkintokaappia. Sellaista hienoa, jossa palkintoja saa ihastella porukalla lasiovien takaa.

Pikkupoikana liikunta ja urheilu näyttelivät melko suurta osaa mun elämässä. Ensin käytiin yleisurheilukisoissa ja Hippo-hiihdoissa. Sitten kun ikävuosia oli kasassa alakouluun oikeuttava määrä, liityin paikallisiin lentopallo- ja jalkapallojengeihin. Palkintokaappi alkoi saada täytettä. Kesälomilla maltoin nipin napin katsella Ihmemies MacGyverin joka-aamuisen uusinnan loppuun, ennen kuin poljin kavereiden kanssa lähijärvelle uimaan ja leikkimään. Pallohippaa mentiin aamusta iltaan. Aina välillä piti piristää päivää upottamalla kunnan yleinen vene pinnan alle. Talvella illat ja lomat vietettiin lähikoulun pihalla lätkää pelaillen. Kaikki vapaa-ajan touhu liittyi muutenkin aina jollain tavalla liikkumiseen tai urheiluun ja myös kouluun mentiin usein aamuisin pelaamaan futista jo ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista.

Jos en ollut urheilemassa, niin sitten urheilua katsottiin televisiosta. Seurasin kaikkien mahdollisten lajien arvokisat, yleisurheilun Timanttiliigan osakilpailut, Mestarien liigan ottelut, Itä–Länsi-pesäpallot ja Kalevan kisat Olympialaisista puhumattakaan. Esimerkiksi helmikuussa 1998 katseltiin useampanakin yönä isän kanssa Naganon olympialaisia. Jani Soinisen olympiakultaa tuuletettiin villisti aamuyön tunteina juuri olympialaisia varten hankitut langattomat kuulokkeet päässä. Ilman ääntä tietysti, koska muut olivat nukkumassa. Vastaavia penkkurheilumuistoja voisi kaivella vaikka kuinka monta. Suurin hatunnosto tästä intohimosta urheilua ja liikuntaa kohtaan pitääkin tässä vaiheessa kääntää vanhempien suuntaan. He kun jaksoivat päivästä toiseen kuskata treeneihin ja peleihin sekä tsempata ja valmentaa. Lisäksi vielä veivät kaikkiin mahdollisiin isoihin urheilutapahtumiin, joita ympäri Suomea oli tarjolla.

Yläasteikäisenä keskityin melko lailla kokonaan jalkapalloon. Muut urheilulajit olivat pikku hiljaa jääneet. Aloin kuitenkin teini-iässä jäädä muiden jalkoihin myös jalkapallossa, kun kilpakaverit kasvoivat minua päätä pidemmiksi. Itse olin sen verran kompaktin kokoinen paketti, että ripille päästessäni minut laitettiin lyhimpänä rippikoululaisena (kyllä, tytöt mukaan lukien) kävelemään kirkkoon koko jonon viimeisenä. Yksi lempinimistäni tuohon aikaan oli ”Pikku-Matti”. Ei sovi unohtaa myöskään lempinimeä ”Masto”, joka kuvasti komeasti pelotetta jonka 150-senttisenä tarjoilin kulmapotkujen pääpelitilanteisiin. Samoihin aikoihin mopon kaasuttimen säätäminen alkoi käydä ylipääsemättömän mielenkiintoiseksi ja viedä aikaa jalkapallolta. Myös muu tyhjäntoimittaminen kylillä söi enenevissä määrin vapaa-aikaani ja pikku hiljaa loputkin urheiluharrastukset poistuivat kalenterista.

Jo yläasteella aloin kuitenkin parkkeerata mopoa silloin tällöin paikallisen kuntosalin pihalle. Siellä me yritettiin kaverien kanssa häpäistä rautaa, mutta usein melko satunnaisesti ja keskinkertaisilla tuloksilla. Jonkunlainen tapa siitä joka tapauksessa jäi ja tähän projektiin asti olen käynyt salilla pumppailemassa, kausiluontoisesti tosin. Punttisalin lisäksi peruskoulun jälkeisiin liikuntaharrastuksiini on kuulunut vain pienissä määrin lenkkeilyä, eri joukkuelajien kaverihöntsäilyä ja kamppailulajikokeiluja. Kaiken kaikkiaan siis erinomaisen heikot pohjat pitkiiin kestävyyslajeihin, eritoten triathlonille.

Mistä puskista tämä triathlon tähän nyt sitten ylipäätään keksittiin? Eihän tässä A-nelosen mittaisessa elämäkerrassa ole mainittu kestävyyslajeja oikeastaan millään tavalla. No, avataanpa asiaa hieman. Talvella 2011–2012 tyttöystäväni aloitti juoksukoulun puolimaraton tähtäimessään. Kannustavana kumppanina tyydyin lähinnä hihittelemään juoksutrikoille ja haukkumaan ylihintaiset juoksukenkäostokset. Jossain vaiheessa talvea kuitenkin ilmoitin, että moinen puolimaraton on kaiken kaikkiaan naurettavan mittainen suoritus ja itse nokitan vielä jonakin päivänä vetämällä jonkin pitkän triathlon-suorituksen. Tuskin uskoin tuota heittoa sillä hetkellä itsekään, mutta jonkinlaiseksi korvamadoksi se joka tapauksessa jäi.

Kesäkuussa 2012 tyttöystävän puolimaraton-projekti päättyi onnistuneeseen kilpailusuoritukseen. Itse kannustin kilpailun aikana aurinkotuolistani villisti huudellen. Tukevassa humalassa tietysti. Ja kuten kaikkiin optimaalisiin kännireissuihin, myös tähän kuului sopiva määrä testosteronintäyteistä uhoa. Päätin, että nyt lyödään triathlon-projekti tulille ja muistin myös ilmoittaa siitä kovaan ääneen kaikille.

Kahden seuraavan viikon aikana surffailin netissä etsien tietoa triathlonista. Melko nopeasti syntyi ajatus, että tavoite tulisi olemaan nimenomaan Joroisten puolimatkan 30. vuoden juhlakilpailu. Itse Team Kolmoisatleettien siemen kylvettiin heinäkuisessa saunaillassa, jossa pääasiallisena tarkoituksena oli kannattaa Italia jalkapallon Euroopan mestaruuteen. No, Italia sai elämänsä selkäsaunan, mutta triathlonporukkaan ilmoittautui samaisena iltana muistaakseni lähes kymmenkunta kaveria saunaporukastamme.

Niistä epävarmoista kädenpuristuksista homma on pikku hiljaa edennyt siihen, että kaikki tämä ryhmämme triathlon-innostus aiotaan kevään ja kesän aikana ahtaa tähän juoksutrikoiden lailla puristavaan virtuaaliseen hypekanavaan, joka kantaa nimeä ”Team Kolmoisatleetit – On the Road to Triathlon”!

- Matti, 26-vuotias opiskeleva kolmoisatleetti