Niittynen, tässä päivää!
Jonkinmoinen henkilökohtainen esittely... mjaa...
Taipaleeni urheilun parissa on pitkä: satunnaista jalkapallon potkimista ja jäisellä kaukalolla kurvailua. Matka on kuitenkin ollut pääasiassa yksinäistä jurotusta ja oksennuksen partaalla vedettyjen rankaisulenkkien täytteistä masokistihedonismia. Lopulta takamaiden lenkkipolut ja hiihtoladut saivat jäädä ja astuin ulos kaapista syksyllä 2007. Vein kilpailuneitsyyteni Vantaan maratonilla vedonlyönnin seurauksena. Ensimmäinen kisakokemus olikin juuri sitä, mitä kokemattomalta pojanklopilta voi odottaa: ylitsevuotavalla itseluottamuksella varustettuna syöksyin kohti 42:ta kohtalon kilometriä ja vauhdikkaan alun jälkeen koleassa syyssäässä iski ensimmäinen kramppi, sitten toinen... kolmas... neljäs... Sekosin laskuissa. Euforista vauhdinhurmaa ja tuskien taivalta riitti siis kumpaistakin puolimaratonin verran. Viimeisellä kierroksella luulin jo kokeneeni kaiken sen mitä kestävyysurheilu voi ihmiselle antaa ja tuottaa, mutta... Viimeisillä kilometreillä viimein koin sen "uskonnollisen" kokemuksen, joka teki minusta juoksijafundamentalistin, liikunta-addiktin ja viimein triathlontalebaanin. Se tunnekuohujen määrä ja skaala oli sellaista, jota ei pääse kokemaan altistumatta useamman tunnin yhtäjaksoiselle rääkille.
Ensimmäisen kilpailun jälkeen juoksu on ollut enemmän tai vähemmän säännöllistä ja kunto on pysynyt ainakin yllä jos ei kummemmin kehittynyt. Seuraavan kerran sain itseni kilpailunkuntoon kesällä 2009 Helsinki City Marathonille ja alun ruuhkasta huolimatta jouksi kelpoajan 3:38 tietämiin. Kolmen kuukauden aktiivisen rutistuksen jälkeen olin toki tyytyväinen aikaan, mutta mielen sopukoihin jäi kytemään ajatus mihin pääsisin, kun systemaattinen treenaus olisi aloitettu jo aiemmin. Pääsisinkä joskus 3:00-3:15 välisiin aikoihin?
Triathlon on ollut aina unelma, tosiurheilijan suoritus, johon en kuitenkaan ihan uskonut piiskaavani itseäni. Ikinä. Nyt näyttää kuitenkin hyvältä. Kesällä 2012 kaveriporukalla päätetty tavoite on kiteytymässä sellaisella varmuudella, että uskon sen materialisoituneen heinäkuussa omaksi nimeksi Joroisten puolimatkan tulosluetteloon. Ei keskeyttäjänä tai viime hetkellä luistajana, vaan maalin asti päässeenä aitona puolitriathlonistina.
Pyörän selässä olen jo aiempina kesinä viettänyt vähintään useita satoja kilometrejä, joten 2/3 lajeista olisi jo vahvasti hanskassa. Uinti taas on ollut aina vastenmielistä elementtiä vastaan taistelua. Kuulun siihen uimariluokkaan, jonka täytyy tehdä mailin jouksulenkin verran töitä, jotta saa raahattua upputukkimaisen ruhon altaan vastareunalle huohottamaan. No, pistetään aikuinen mies nöyrästi uimakouluun ja tekniikkaa opettelemaan. Näin kevään 2013 kynnyksellä polskiminenkin sujuu jo niin, että triathlonin uintiosuus ei ole enää, kulunutta kliseetä käyttäen, uhka vaan mahdollisuus.
Notta hiukan muutakin taustaa: kun paneudun johonkin asiaan, paneudun siihen tiedemiehen palolla ja tarkkuudella. Kahta yliopistotutkintoa, luonnonmaantiedettä ja ekologia/evoluutiobiologiaa, opiskelevana aion tuoda tähän blogiin tieteellistä näkemystä ja suhteellisuudentajua. Vihaan huuhaata sekä perustelemattomia uskomuksia ja väitteitä. Aion hyökätäsäälimättä sellaisia vastaan myös urheilun, liikunnan ja ravitsemuksen saralla.
4.3.2013 Kolmoisatleetti Pekka Niittynen
ps. Toistakin blogia kirjoittelen koskien aloittelevan tiedefriikin uraa ja opiskelua tai vain maailman epäkohtiin puuttuen. Pistettäköön siihenkin linkki: http://niittynen.blogspot.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti